Kerttu Havola-Arnold.
Mäntlahdessa lapsuutensa viettänyt yhdysvaltalainen taiteilija ja taiteen sekä valokuvauksen opettaja Kerttu Havola-Arnold vieraili kesällä entisessä kotikylässään. Hän toi mukanaan kuvia maalauksista, joihin hän oli saanut innoituksen Mäntlahdesta ja sen kauniista luonnosta. Kuvat olivat yleisön nähtävillä Toivolassa kahtena päivänä heinäkuussa, jonka jälkeen niitä voi katsella ja tilata Paussi-kioskilla. Edellisen kerran Kerttu Havola-Arnold vieraili synnyinmaassaan kolme vuotta sitten ja silloin allekirjoittaneelle järjestyi mahdollisuus haastatella häntä.
Havolat muuttivat Amerikkaan Kertun ollessa kymmenvuotias vuonna 1948. Ensin he saapuivat lentokoneella New Yorkiin, jossa tapasivat isän, jota he eivät olleet nähneet moneen vuoteen. Antero Havola oli ollut sodassa ja mukana asekätkennässä vastaten yleishuollosta. Hän kuului ns. Marttisen miehiin, jotka joutuivat vuonna 1945 pakenemaan ensin Ruotsiin ja sieltä Amerikkaan. ”Kun saavuimme New Yorkiin ihmiset katselivat meitä, koska siellä sattui olemaan hyvin lämmin joulukuu ja minulla oli lappalaislakki päässäni, veljelläni karvahattu ja sisarellani lammasturkki. Ihmiset ajattelivat varmaan, että mistä pohjoisesta nuokin olivat”, muisteli Kerttu perheen saapumista maahan, johon he asettuisivat asumaan. Havolat kokivat olevansa tervetulleita uuteen maahan, sillä New Yorkissa asui paljon suomalaisia, jotka kutsuivat perheen koteihinsa ja esittelivät heille kaupungin nähtävyyksiä.
Taidenäyttelyssä. Kuva Kerttu Havola-Arnoldin arkisto.
Ensimmäisen joulun Havolan perhe vietti Mainessa, jossa isän vanhalla, Kiteeltä kotoisin olevalla ystävällä oli kanafarmi. Sieltä jatkettiin matkaa Virginiaan Williamsburgiin, jonne he asettuivat asumaan. Alueella on pitkä historia, sillä se on ensimmäinen paikka, minne englannista saapuneet siirtolaiset asettuivat asumaan vuonna 1607. Antero Havola oli liittynyt USA:n armeijaan, työskennellen talvisen sodankäynnin asiantuntijana. Hän joutui työnsä puolesta matkustamaan paljon mm. Grönlantiin, Kanadaan, Alaskaan ja Etelänavalle. Perhe ei seurannut mukana vaan pysytteli samassa paikassa, koska vanhemmat halusivat, että lapsilla, jotka olivat joutuneet jättämään kotimaansa, olisi jotain pysyvää. Perhe ei myöskään asunut varuskunta alueella vaan läheisessä Williamsburgin kaupungissa, jossa ei siihen aikaan ollut ulkomaalaisia.
Perhe otettiin hyvin vastaan. Ihmisiä kävi paljon heitä tapaamassa, vaikka he eivät Amerikkaan saapuessaan puhuneet montaa sanaa englantia. Kertun sanavarastoon käsitti kolme sanontaa: ”How do you do, I love you ja Forget me not”. Ne hän oli oppinut ystävänsä Marja Mäkelän kirjeenvaihtoystävän Kilroyn Marjalle lahjaksi lähettämistä alushousuista, joskaan hän ei tiennyt, mitä sanonnat tarkoittivat.
Williamsburgissa puhelinluettelosta perheen isä löysi yhden suomalaisen nimen, Reino Korven. Hän opetti saksan kieltä yliopistossa ja hänestä oli paljon apua Havolan perheen kotiutumisessa uuteen maahan. Kotona Havolat puhuivat suomenkieltä ja kävivät vilkasta kirjeenvaihtoa Mäntlahteen jääneiden sukulaisten ja ystävien kanssa. Vanhemmat olivat kuitenkin päättäneet, että Amerikassa oli perheen tulevaisuus. ”Vanhemmat kehottivat meitä puhumaan englantia niin hyvin kuin voimme, sillä he olivat sitä mieltä, että tulevaisuutemme oli Amerikassa. Olen kiitollinen tästä päätöksestä, sillä oli hyvä, että voimat laitettiin uuteen elämään eikä haikailtu vanhaa,” kertoi Kerttu Havola.
Vähitellen englanninkieli tuli tutuksi ja koulun käynti alkoi sujua. Perheen kaikki neljä lasta pärjäsivät hyvin koulussa, jokaisella on yliopistokoulutus. Kerttua kiinnosti taide ja suoritti opintonsa William ja Mary Collegessa sekä George Masonin yliopistossa. 25 vuotta hän opetti taidetta, ensin aikuiskoulutuksen puolella ja 19 vuotta yläasteella, joista viimeiset 15 vuotta valokuvausta. Opetustyön ohella hän maalasi ja valokuvasi, sillä ”ei voi olla hyvä opettaja, jos ei itse tee”. Kipinän omaan taiteeseen Kerttu Havola sai rakkaalta enoltaan kuvanveistäjä Sulo Mäkelältä, joka otti nuoren tytön mukaansa maalausretkille. Enoltaan hän sai myös tärkeän neuvon: ” Ensin täytyy tuntea sielussaan, jos saa hyviä töitä.”
Valokuva Kertun kesäisestä öljyvärimaalauksesta lapsuutensa Mäntlahdesta löytyi lehtemme arkistoista. Paussi Kioskilla on myynnissä värikopioita taiteilijan teoksista.
Kerttu Havola muisteli kuinka ennen asiat olivat yhteisiä kyläläisille: ”Jos oli hautajaiset, kaikki naiset tulivat auttamaan, paistoivat pullia ja leipoivat pari päivää ennen hautajaisia. Yhdessä tehtiin kaikki”. Sotavuodet sitoivat ihmisiä vielä enemmän yhteen.
Sota-ajat ovat jääneet hänen mieleensä. ”Talvisodan alkupuolella mentiin öisin pommisuojaan kalliolla, Karjakinin talon takana olevien suurien kivien taakse. Mummoni kantoi minua ja Karjakinin mummo, jolla oli liikkumisvaikeuksia vedettiin kävelysauvalla ylös jäistä mäkeä. Öisin oli hyvin kylmää ja pimeää. Minulla oli korvapakko ja itkin paljon. Mummoskani sanoi, että tulee mitä tulee, mutta meidän pitää uskoa, että yhtä hyvin luoja vahtii meitä tässä talossakin”, muisteli Kerttu äitinsä kertoneen ja jatkoi: ”Niin lopetimme sinne kylmään menon.”
Sota-aika hänen mielestään maalla oli parempi elää kuin kaupungissa. Ruokaa oli omasta takaa. ”Meillä oli lehmä Lillikki, joka antoi paljon, voit ja maidon”, hän kertoi ja lisäsi:” Naiset maalla osasivat myös paljon, pellavasta tehtiin lankoja, joista kudottiin kestäviä lakanoita. Niihin virkattiin pitsit ja ne nimikoitiin kauniisti. Ne ovat hienoimmat lakanat, mitä minulla on ja kestävimmät. Lampaan villasta kehrättiin lankaa. Muistan kuinka minäkin autoin monena iltana kehräämisessä mm. vyyhtimällä lankoja. Aitat olivat hauskoja leikkipaikkoja, oli vaate- ja vilja-aittoja.”
Pyykin pesu oli aivan toista kuin nykyään. Vesi pyykinpesuun otettiin kaivosta, pyykit liotettiin, keitettiin saunan etupadassa ja huuhdottiin. Ne kuivatettiin ulkona myös talvisin, jolloin ne jäätyivät. Lopuksi ne silitettiin tai mankeloitiin kylän mankelissa, joka oli apteekkarin luona. Se oli hauska paikka kylän lapsille ja Kertusta näytti, että aikuisillakin oli hauskaa olla siellä yhdessä. Talvella kudottiin mattoja, joka sekin oli ”taidetyötä”. ”Minun mummoskani oli oikein hyvä laittamaan loimia kangaspuihin. Hän auttoi myös kylän naisia, jos heillä oli vaikeuksia kutomisessa. Hän oli oikein hyvä kutoja. Meillä oli kangaspuut saunan tuvassa aina menossa”, Kerttu muisteli ja jatkoi: ”Tuvissa oli suuret uunit, jotka lämmitettiin leipomispäivänä.
Paistaminen oli mielenkiintoista sillä, siinä oli tietty järjestys. Ensin paistettiin ne, jotka piti paistaa kuumassa. Viimeiseksi paistettiin kananmunasta tehdyt pusut, joita pidettiin uunissa läpi yön. Ne tehtiin kananmunasta ja sokerista ja ne piti paistaa haaleassa uunissa.”
Mustalaisia liikkui siihen aikaan kylässä ja heitä ei laskettu sisään, mutta he saivat nukkua heinäladossa. ”Ehkä pelättiin, että he jäävät moneksi vuodeksi”, Kerttu arveli ja kertoi kuinka mustalaiset tulivat portille ha heidän pyyntönsä oli aina sama:” Saisimmeko vähän kahvia ja kakkua, kun tänään on pienen Railin juhlapäivä, koska hän on saanut ensimmäiset korvarenkaat.” Hän kertoi myös Emmi-tädistään, sairaanhoitajasta, joka ei koskaan päässyt naimisiin, koska mustalainen oli ”noitunut” hänet.
Emmi oli nuorena naisena kävellyt tiellä uusi shaali harteillaan ja mustalaisnainen oli kävellyt vastaan ja sanonut:” Tuo on niin kaunis shaali, että anna se minulle.” Emmi ei ollut halunnut luopua uudesta shaalistaan, jolloin mustalaisnainen oli sanonut, että et koskaan mene naimisiin, jos et anna sitä minulle. Emmi-täti oli aina lopettanut tarinansa sanoen: ”Jos olisin tiennyt, että minun naimisiin menoni riippuu shaalista, niin olisin antanut tämän ja ostanut vielä toisenkin.”
Yhdysvaltoihin muuton jälkeen Kerttu Havola-Arnold vieraili ensimmäisen kerran Suomessa vuonna 1956, jolloin hän vietti koko kesän isoäitinsä luona ja sai olla usein mukana Sulo Mäkelän maalausretkillä. Sen jälkeen hän on vieraillut monta kertaa entisessä kotimaassaan ja palaa aina mielellään Mäntlahteen, jossa joka puolella on sukulaisia. Nykyisin hän asuu Fairfaxissa lähellä Washingtonia.
Mervi Hyppänen
Julkaistu alunperin Rannantaikaa lehden elokuun numerossa 3/2009
