Yle lähetti aprillipäivänä 1.4.2017 Aki Kaurismäen Le Havren, sekä ranskalaisen dokumentin elokuvasta ohjaajan 60 vuotispäivien kunniaksi. Kuvakaappaus facebookista.
Olen nähnyt Le Havren luultavasti ainakin kahdesti tässä työhuoneeni näytöllä. Ensikerroilla olin jo täysin myyty ja myöhemmin katselin vielä uudestaan, makuuhuoneessa, sekä vielä tarkistelin leffaa edestakaisin selailemalla, se kun nykyään digiaikana on mahdollista, ja kyllä se vain on kaunis ja lämmin elokuva, ei se pilaantunut uusinnoilla ja tarkemmalla tutkimisella.
En varmaankaan ole edes ajattellut koko tarinaa, kuten en kirjojakaan lukessani kiinnitä juoneen varsinaista huomiota, vaan kerrontaan, kieleen, elokuvassa siihen, miten kuva ja ääni kulkee ja se kulkee upeasti Le Havressa. Minulle Le Havre on kuin Cherbourgin sateenvarjot.
Saattaa olla, että elokuvan epärealistisuus on juuri se, mikä minua viehätti ja viehättää yhä. Elokuvasta tehdyssä dokumentissa puolestaan sitten tulee sitä realismiherkkua, jota on tarjolla pilvin pimein muutenkin. Tallensin dokkarin, mutta en jaksanut katsoa loppuun asti.
Miten tämän sanoisi, me elämme taas sotapropagandan aikaa, eikä dokumentit ole enää uskottavia, niihin kyllästyy, mutta kun saamme nähtäväksemme jotain sellaista kuin Casablanca samoissa oloissa kuin vuonna 1942, meillä on jotain todellista.
Meillä on jazz ja blues.
Ilkka Ahmavaara
Linkki Ylen juttuun: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/03/31/kuka-kieltaa-unelmoimasta-aki-kaurismaen-le-havre-seka-elokuvasta-kertova
