Kaksi Pyötsaaren tyttöä, Leila Koponen ja Aune Kurki. Leningeistä päätellen kuva on otettu vuonna 1936. Leilan puku on Elisan äidin ompelema, valkoista voileeta. Aunen sininen ja kukallinen puku lainekreppiä ”kreponkia”, Vilniemellä ommeltu. Leila Koposen arkisto.
Varhaislapsuudessani Pyötsaari oli todella saari, jonka Kivisalmi erotti Santasenperästä. Ensimmäinen silta valmistui 1950. Veneellä siis piti lähteä niin kauan kun meri oli jäätön. Soutamisen taito opittiin jo varhain leikkienkin. Vene saattoi olla matkustajalaiva, joka kulki kiveltä toiselle. Se oli suosittu leikki. Tai kun pitkät merituulet olivat tehneet ”ison veden” oli kiva soudella nurmikon päällä ja kiertää rantaleppä.
Raussin kauppa oli Mäntlahdessa, oliko se siis lähikauppa? Veneellä piti lähteä ”ylipuolelle”, Kivenalle tai Lomptkanpäähän, kovalla tuulella Nuutholmin pohjaan.
Tie ei kulkenut siinä missä nyt. Kivenalta nousi polku ja vei Ruskean kallion laitaa Hiekkarannalle, nousi pienen mäen, teki mutkan oikealle ja seurasi tiiviisti Hovin aidanviertä oikaisten sitten suoraan maantietä kohti Pahkakoivun edestä.
Maantieltä pääsi sitten Liikkasen autolla Haminaan. Kyyti tosin pelotti. Mutkikkaan maantien kaltevat kaaret hirvittivät. Veneessä ei pelottanut koskaan eikä jahdissa. Airojen kalke puutulleissa on joskus vieläkin elävänä muistissa, samoin laivan purjepuomin ja kahvelin narahtavat äänet seilin muuttaessa asentoaan. Samaan muistosarjaan kuuluvat myös petrolin haju ja keväällä tervattujen veneiden tuoksu rannalla.
Mainitsin äsken Pahkakoivun. Isäni kertoi omalta kouluajaltaan seuraavan jutun: Hovin etupihalla komeileva koivu hirmuisine pahkoineen houkutteli saaren poikia kiipeilyyn. Oksissa oli myös mukavaa kieppua. Hovin Ringa-rouva (Federley) puuttui poikien käytökseen. Hän pysäytti joukon ja alkoi puhella:”Tulke nyt kaikki lapset minun ympäri. Tämä koivu ei ole yhen ihmisen ike eikä kahen ihmisen ike vaan se on monen ihmisen ike…”. Kauniisti nuhdellut pojat jättivätkin sitten puun rauhaan. Minulle syntyi mielikuva, että hiukan hävettikin.
Kartalle merkitty toimituksen keräämiä vanhoja paikannimiä.
Kylässämme oli parikymmentä taloa. Ne sijoittuivat rantaa pitkin. Kivisalmesta vasemmalle pari ja ”kylän puolelle” loput. Keskellä kylää oli joitakin myös ylempänä. Kaikki olivat suojassa kovilta merituulilta, myös veneet rannalla.
Laivureiden pari kolme taloa olivat komeimpia. Rahaa oli enemmän ja vaikutteita saatu isoistakin kaupungeista reitillä Pietari, Rääveli, Tukholma, Kööpenhamina jopa Lyypekki. Kalustus oli sen mukaista ja seinillä lasin alla upeita valokuvia vieraista kaupungeista. Pöydillä plyyssisiä liinoja. Ja vielä kattokruunut! Pyötsaari ei ollutkaan mikään ummehtunut pikkukylä.
Pienemmätkin talot olivat tyylikkäitä omalla tavallaan. Vanha perinteinen malli oli kaunis, tupa ja kamari. Parhaimmilla tonteilla kukoistivat myös puutarhat, omena-, luumu-, kirsikka- tai kriikunapuineen ja marjapensaineen.
Pikkuiset pellot tai niityt sijaitsivat kylän keskellä tai Tontinlahden pohjassa. Oli myös Reiviikki, Lintviikki ja Lantviikki.
Tontinvuori komisti koko saarta. Sinne vietiin myös vieraita ihailemaan laajaa näköalaa. Kaupunkilaista herrasväkeä oli pidetty kesävieraina ja näin oli vielä 30-luvun alussakin.
Eräs virolahtelaismies oli kysynyt Pyötsaaren mieheltä, jolle oli tuotu miniä juuri Virolahdelta:
– Miten se sinun poikasi siellä oikein elää?
Ehkä kysymys koettiin salamerkitykselliseksi tai suorastaan loukkaavaksi ja vastaus tuli äkkiä: ”Kyllä sitä elää, kun hyvän ruuan ruukkaa”.
Virosta kuljetetun puutavaran lastausta Pyötsaaressa. Seija Tolsan arkisto.
Elannon eteen olikin ponnisteltava kovasti. Saaressa oli kalastus luonnollinen elinkeino. Sitä harjoitettiin alkukesästä rysillä. Merirysät olivat suuria. Niiden isojen vanteiden suojaamaan kalapesään mahtui isokin vonkale. Vepsun vuoren alla oli yksi lohipaikka. Sieltä nousi silloin tällöin toistakymmentä kiloisia yksilöitä. Myös siika oli arvokala, mutta komeita olivat myös ahvenet.
Pienempiä lohia suolattiin herkkuruoaksi juhannusjuhlaan. Maku oli mainio. Se oli luomua parhaimmillaan. Juhannusta juhlisti myös iso kokko ja pihoilla liehuvat liput.
Rysäkalastus loppui kohta juhannukselta. Rysät nostettiin kuivumaan. Hailia pyydettiin useita metrejä korkeilla verkoilla. Rantoja hallitsivat verkkokärykset, joihin verkot pantiin kuivumaan korkeus maan suuntaisesti. Mutta ensin saalis piti ravistella verkosta kahden ihmisen voimalla ja huuhtoa pyydys. Kalaa täynnä olevat verkot hohti hopealta.
Joskus hailit olivat lähellä joskus piti mennä Koivuluotoonkin asti. Saalista tuli tai sitten ei. Syyskesä oli hyvää aikaa. Haili alkoi toipua kutemisen jälkeen taas lihavaksi. Ison saaliin käsittelyssä meni aikaa, kun silloin suolattiin kalaa vielä tynnyreihin aittaan. Puuastiat olivat kyllä eri kokoisiakin. Lapsena käsite ”tynnyrin hailit” tuli tutuksi ja kyllä iso saalis näkyi jo siitä, miten syvässä vene ui tullessaan.
Muistissa on suolaamisresepti: 5-6 koussikkaa hailia ja 1 koussikka suolaa karvasäkistä. Karkeata sen piti olla. Aitassa astia sai vajua jonkun yön. Sitten lyötiin iskupohja päälle. Niin muuttuivat hailit silakoiksi, joita vietiin syysmarkkinoille Haminaan. Olen kyllä kuullut, että joku yksinäinen naisihminen olisi kärrännytkin kalalaatikon maantietä pitkin torille. Mutta jos oli moottorivene, sai helposti tehtyä tuoretta tavaraa haminalaisille. Metsämarjoja myytiin myös. Joku juttu tähän mausteeksi.
Fiini rouva oli marjoja ostamassa ja hän halusi runsaampaa litraa, mutta solkkasi jotain sekokieltä: ”MAAL, MAAL”. (Ehkä se olikin saksaa Noch einmal=vielä yhden kerran). Topakkana tunnettu saaren nainen oli tokaissut: ”Maalaa, maalaa, mitä maalaat, mutta litra on täys!”
Toisella marjan kauppiaalla hallitsi ukko kukkaroa vähän liikaakin. Ovelammat ”muijat” neuvoivat: ”Pistä rahaa omaan helmataskuun heti, kun ukkosi kääntää päänsä.”
– Hovin piiat osasivat myös asiansa. Kun herkullista pullataikinaa alustettiin, käväisi Ringa-rouva keittiössä, mutta kun taikina oli valmis kohoamaan, ja silmä vältti, koukkasi piika pienen palan ja pani sen kaapin päällä olevaan syvään soppaskooliin kohoamaan. Rouva laski pullat ennen paistoa ja myös sen jälkeen, mutta uunihan oli vielä tarpeeksi kuuma kypsentämään piikapoloisenkin salapullan… ja kaikki olivat tyytyväisiä. Sama tyttö nappasi itselleen hyvätuloisen miehen ja eleli kaupunkilaisrouvan vaurasta elämää.
– Yksi yksi tyttö oli vielä varsin kokematon ollessaan ensimmäisessä herrasväessä. Keittäjä hääräili patojen ja pannujen kanssa. Herkullinen paistin tuoksu leijui. Tyttö odotti vesi kielellä, mutta hänen täytyi syödä jotain aivan muuta. Suolattuja kutuhaileja oli usein tarjolla. Saaressa niitä halveksittiin.
– Hyviäkin kokemuksia oli: Tyttö oli palveltuaan professoriperhettä saanut pois lähtiessään pankkikirjan, johon hänen palkkansa oli tallennettu. Ja hän kun oli luullut olevansa vain ruokapalkalla!
Pyötsaaren tyttöjä Väinö Malmin laiturilla. Seisomassa vasemmalta Leila Koponen, Eila Lommi ja Anja Malmi. Istumassa Maire Pihljerta, Seija Tolsa, Hilkka Malmi ja Vieno Malmi. Kuva kenties vuodelta 1937. Leila Koposen arkisto.
Saarellamme oli myös pikkuruista maataloutta: pelloista perunat, niityltä heinät lehmälle lisänä meriruokoa rannalta. Samassa läävässä saattoi olla pari kanaa. Keväällä tuotiin karvasäkissä vaaleanpunainen porsas. “Sakkolan porsaita”, ilmoitti Maaseutulehti.
Syksyksi sika kasvatettiin ja lihotettiin. Mitä paksumpi läski sen parempi! Sika lahdattiin ja korvennettiin avotulella, myöhemmin kuumalla vedellä kalttaamisen helpottamiseksi. Kuulin kun toinen lahtaaja sanoi: ”Näinköhän se Pirukin meitä helvetissä kärventää?” Pelotti ihan. Mutta mamman possuherkkuja maistellessa ei moinen enää muistunut mieleen.
Talvisin ilmestyi jäälle Räsyäijä hevoskuorman kanssa. Reestä sai kukkopillejä tai kissan kuppeja tai muuta savitavaraa kunhan vei lumppuja ensin.
– ”Kohtelias kauppias” kierteli kylässä kantaen selässään tavaroita, laatikko laatikon päällä. Painava kontti! Viimeinen laatikko oli kiinnostavin neuloineen, sormustimineen ja väkevine karamelleineen.
– Kuorsalon mies hiihti saareemme kaupittelemaan norsseja. Niistä tuli hyvä kalakeitto.
Omat pyydykset olivatkin jo verkkohangoissa tuvan nurkassa. Ihailin sitä vikkelyyttä, jolla käpy ja verkkoveitsi liikkuivat. Ehkä myös kalvosin. Ja verkot tulivat taas ehyiksi.
Mutta eniten ihailin Ida-mamman lukutaitoa. Luki sanomalehteä ääneen naapurinkin äijälle! Kun joskus oppisi samalla tavalla. Yhtä hyväksi lukijaksi!
Kasvoin Risto Malmin jämäkästä talosta erotetussa hellahuoneessa 18-vuotiaaksi asti. Oma porstua oli kyllä ja asunto muutenkin kaunis. Risto pappa oli elänyt taitavien kättensä varassa elämänsä. Timpurina hänet tunnettiin pitempienkin matkojen päässä. Oli ollut Idan kanssa myös ”porttivornikkana korpusassa”, ota siitäkin sitten selvää!!
Heillä oli ollut 13 lasta, joista 10 eli pitkän elämän. Kukin löysi paikkansa ja menestyi. Yksi kuoli vasta 95 votiaana, hän, joka pelastui haverista viime tipassa. Pyötsaaren tyttö eli elämäänsä, onnellista elämäänsä, aloitti koulun ja koki koulutiellä seikkailun, jonka panen tähän:
Koulu oli loppunut tavallista aikaisemmin, eikä venettä näkynyt, koska kotona ei tiedetty. Kivisalmi houkutteli. Äkkiä kengät, sukat ja luukkuhousut myttyyn, hame solmuun vyötäisille, mytty ja laukku pään päälle, ja porssimaan Salmen yli, koska vesi oli harvinaisen ”pieni” (matalalla). Kyllä vesi tuntui ihanalta ja ylitys oli itsenäisyyden, voiman ja rohkeuden kokemus!
Kaikki elämäni kesät olen viettänyt saaressani. Matka mökkiin sujuu nyt mainiosti autolla. Kivisalmen sillalla pitää hidastaa vauhtia. Avaan ikkunan ja nuuhkaisen meren tuoksua ja katson avautuvaa maisemaa… Mieli tuntuu kevyeltä. Mikä sen sai aikaan? Olisikohan siinä hetkessä rannan taikaa?!
Leila Koponen
Julkaistu alunperin Rannantaikaa lehden helmikuun numerossa 1/2009.
