Julkaistu alunperin Rannantaikaa lehden helmikuun numerossa 1/2009.
Jutussani ”Muistoja Rakilan kartanosta” kerroin, että isälläni oli Alli-niminen jahti elinkeinonaan 30-luvulla. Laiva lienee ollut aikoinaan pietarilainen huvialus, veistetty tammikaariin ja hyvin tehty. Viipurin kautta se oli joutunut laivuri Antti Rouviselle (pyötsaarelaisen laivuri Daniel Malmin vävy)., edelleen legendaariselle laivuri Vihtori Malmille.
Sydänkyläläinen Matias Kyötikki (Kristian=RISTO Malmin vävy) oli myös jotenkin kuvioissa mukana. Hänen jälkeensä omistaja oli Vilho Malmi. 30-luku oli Suomen rakentamisen aikaa, mutta v. 1939 alkoi talvisota ja välirauhan jälkeen jatkosota. Johonkin aikaan tuli meille mies ostotarjouksineen. Aika oli epävarmaa ja isä teki kaupan. Varmastikin liian halvalla meni. Kuulin isäni puhuvan ”hyvän hevosen” hinnasta. Jälkeenpäin kuulimme, että jahti olisi kuljettanut eestiläisiä pakolaisia Ruotsiin. Siis Alli loikkasi länteen.
Muistan hyvin myyntitapahtuman, sillä olin sairaana ja kuulin kaiken. Ostaja tarjosi kaupan jälkeen myyjälle ”LITKAT” hienotunteisesti porstuassa, koska ”näkyy tyttö olevan kipeänä”.
Allin tekijästä ei siis ole tarkkaa tietoa. Jämäkkää tekoa kyllä, rahtikuljetukseen sopiva, kun vähän saneerattiin. Vihtori Malmi lyhensi pituutta ja levensi ahteria. Ei perä kuitenkaan yhtä leveäksi yltänyt kuin ”venskien” (=porvoolaisten) hiekkajaaloissa. Sen näin myöhemmin Helsingin reissulla. Rahtia Alli otti 30 tonnia ruumaan. Yleensä se oli hiekkaa. Halkomäärää en osaa arvioida, mutta tiesin sylit ja metrit jo pienenä. Halot ladottiin ruumaan huolellisesti pinoihin ja niitä pantiin myös täkille poikittaispinoihin reelinkejä kohti. Reelinkiä reunusti ”poortti”, punaruskeaksi maalattu. Muuten laiva oli valkoinen kuten allit yleensä ovat.
Hiekkalasti Kotkaan lastattiin yleensä Manstuolin rannasta, mutta Karhulan lasitehtaalle sitä vietiin Niinisaaresta, koska siellä hiekka oli hienompaa. Lastaaminen oli oma lukunsa. Laiva ”töijättiin” äkkisyvän reunaan. Mukana kulkeneet pukkisillan osat pantiin paikoilleen. Tarvittiin vielä vahvat kärryt, lapiot ja terveitä käsivarsia. Silta oli hyvin kapea, lankut pituussuuntaan, viimeisenä vain yksi lankku laivaan. Kärrääjä kulki nopeasti ja kumosi kuorman ruumaan. Joskus harvoin kuorma luiskahti mereen. Lapiomiehenä lastaamisessa oli usein äiti, myös hänen veljensä. Lossauksessa Kotkassa oli apuna lastin ostajan miehiä.
Alli-jahti halkolastissa Pyötsaaren lahdella. Seili ja klyyveri om laskettu alas, niitten välistä voi hämärästi ”nähdä” etukajuutan, joka oli pikkuperheemme nukkumistila. Siellä oli myös kamina keittämistä varten. Konehuone oli peräpuolella. Laila Koposen arkisto.
Halot isä osti lähiseudulta esim. Virolahdelta. Hiekkarannat olivat myös virolahtelaisten omistuksessa. Olisikohan Klamin Manta ollut yksi hiekan myyjä, muistelen. Hyvissä ajoin piti asiat hoitaa ja hinnat sopia. Talvella oli aikaa tehdä myös halkokaupat. Rannoilta ne sitten lastattiin. Näistä reissuista minulla ei ole muistikuvaa. Myyntihommista kyllä. Miljoonamöljässä Kirkkokadun päässä seisottiin. Ostajia kävi, koska talvi lämmitettiin puilla. Ostetut metsäsylet saattoivat joskus ”kasvaa” myydessä. Se tiesi parempaa ansiota. Satamamaksut keräsi Pihlström niminen mies pulleaan olkalaukkuunsa.
Manstuolin rannassa hiekkaa lastattaessa keitettiin ruoka etukajuutassa olevassa kamiinassa. Siinä tilassa olivat myös ”koijat” nukkumista varten ja niissä nukuttiin hyvin kun meren kohina kuului unilauluna. Koijat nostettiin päiväksi seinille. Pieni pöytätila jäi väliin. Lihasopat, kaali- ja hernekeitot kyllä syntyivät kamiinassa ja joskus KUORSALON MIES toi kaloja. Kotkassa käytiin jossain ruokalassa syömässä. IMATRAN VOIMA ja TYÖVÄENTALON ravintola muistuvat mieleen.
Alli oli konelaiva, mutta petroolin säästämiseksi käytettiin myös seiliä ja klyyveriä. Hyvällä myötätuulella tultiin jopa ilman konetta (kone oli Wickström!). Voimakkaalla tuulella seili reivattiin eli pienennettiin sopivan kokoiseksi. Hiekkalastissa laiva ui syvässä ja sen kallistuessa vesi tuli täkille. Minua oli kuitenkin neuvottu, että ennen masto katkeaa kuin laiva kaatuu. En pelännyt. Vanhemmat olivat molemmat mukana. Perhe yhdessä. ”Laatuaikaako” nykyaikaisittain?!
Tarkalleen en osaa sanoa Allin kulkunopeutta. Se riippui lastista ja tuulesta myös. Hitaimmillaan, lastissa ilman seiliä taisi mennä noin neljä tuntia Pyötsaaresta Kotkaan. Siinä ajassa oppi jo tuntemaan Morsiussaaren, Mustat, Korkeus saaret, myös Ruotsinsalmen ja Mustan saaren vaarallisen kiven. Muitakin laivoja saattoi nähdä: Hotanen, SEISKARIN MIES kulki vain seilillä. Joku vatsakas laivuri oli saanut leikillisen nimen Maukkerkiiski. Rikon Saska Matinsaaresta tunnettiin tarkkana rahan käyttäjänä. Uusi laiva Matinsaaren rannassa oli luurankona. Pelottava elämys minulle. Näin sen Ruotsinsalmesta, jossa ”pidettiin tuulta”. Käytiin maissakin. Pohjolat olivat ehkä jotain sukua. Oman saaren laivureita oli Einar Pihjerta, jonka jahti VESA kulki naftalla ja myös seisoi Pyötsaaren lahdella. Vähän isompi kuin Alli.
Hiekka- ja halkolasteista on tässä kerrottu. Vilho rahtasi myös erilaista kauppatavaraa Virojoen osuusliikkeelle: lannoitteita tai myös maissia. Ukkosaaren laituriin lasti purettiin. Oliko lasteja siis molempiin suuntiin, en muista sitä. Kannella oli joskus marjankauppiaita Pyötsaaresta Kotkaan menossa. Monien Sinivaaran mökkien laudat tuotiin Allilla saareemme.
Kotiintulo Pyötsaaren lahteen oli mukava, kun talot ja Kotovuori alkoivat näkyä. Tontinvuorikin häämötti. Laiva ankkuroitiin lahteen tarkkaan paikkaan vedenalaista kiveä varoen. Pienempi ankkuri yleensä riitti. Jollalla mentiin sitten rantaan. Oli tultu taas ”seilaamasta”.
Leila Koponen
Julkaistu alunperin Rannantaikaa lehden helmikuun numerossa 1/2009.
