«

»

huhti 04 2017

Sota-ajan elämää Rakilan kartanossa

Ilmavalvontatorni Rakinvuorella jatkosodan aikaan (1941-45), todennäköisesti kesällä 1941. Seija Tolsan arkisto.

Ilmavalvontatorni Rakinvuorella jatkosodan aikaan (1941-45), todennäköisesti kesällä 1941. Seija Tolsan arkisto.

Talvi- ja jatkosota vv. 1939-1944 muuttivat Brakilan kartanon elämän täysin. Kartanoon sijoitettiin Ilmavalvonta-asema, Kenttäsairaala ja v.1944 Radiotiedustelukeskus. Välirauhan aikana kartanoon majoitettiin ruotsalaisia vapaaehtoisia, jotka osallistuivat Salpa-aseman rakentamiseen. Kartanon alustalaisten asunnot olivat myös vähän aikaa kotina inkeriläisille sekä menetetystä Karjalasta evakuoiduille. Sotien jälkeen valtio pakkolunasti kartanon maita ja näille maille nousi Karjalan siirtoväen asuttama Rakilan kylä.

Ilmavalvonta-asema

Talvisodan ja Jatkosodan aikana Brakilan kartanossa oli Ilmavalvonta-asema, jonka vartiopäällikkönä talvisodan aikana toimi alikersantti Mooses Sipilä sekä B. Strandberg ja jatkosodassa alikersantti Martti Tolsa. Varsinaisesta ilmavalvonnasta huolehtivat lotat, jotka valvoivat Venäjältä päin tulevien lentokoneiden liikkeitä Ilmavalvontatornissa numero S 53 A 9. Se oli rakennettu v. 1935 Rakinvuorella 1,5 km päähän kartanosta.

Martti Tolsa ja Mooses Sipilä, Rakilan vartiotornin päälliköt. Seija Tolsan arkistot.

Martti Tolsa ja Mooses Sipilä, Rakilan vartiotornin päälliköt. Seija Tolsan arkistot.

Tornissa vartioi kaksi ilmavalvontalottaa 4 tuntia kerrallaan yötä päivää ja yksi lotta päivysti aina toimistossa. Lotille oli järjestetty majoitus ja ruokailu alustalaisten talossa ja muonituslotat huolehtivat ruoan laitosta. Kartanossa oli 10-14 lottaa kerralla hoitamassa vartiointitehtäviä. Rannantaikaa lehden numerossa (Rannanpojat Raikaa) 1/2004 on julkaistu Anni Cleven muistelmia ilmavalvontalottana Talvisodan aikaan.

Salpa-asema

Talvisodan päätyttyä maaliskuussa v. 1940 alkoi Suomessa valmistautuminen uuteen sotaan ja ylipäällikkö Mannerheimin käskystä aloitettiin Suomen itärajan linnoittamisen suunnittelu 23.3. Tulevan puolustuslinjan tuli olla Suomen itärajan pituinen ja ulottua Suomenlahdelta Savukoskelle. Keväällä 1940 käynnistyi itsenäisen Suomen mittavin rakennustyö Salpa-aseman rakentaminen ja ensimmäisenä oli määrä rakentaa Suomenlahden ja Saimaan välille yhtenäinen puolustusasema.

Kartan piirsi Ilkka Ahmavaara Sodan kartat -teoksen mukaan (Weiling+Göös 2003).

Kartan piirsi Ilkka Ahmavaara Sodan kartat -teoksen mukaan (Weiling+Göös 2003).

Linnoitustöiden esikunnaksi perustettiin toukokuussa v. 1940 Maavoiminen Linnoitustoimisto ja sen esikuntapäälliköksi nimettiin kenraaliluutnantiksi ylennetty Edvard Hanell, joka toukokuusta lähtien toimi suoraan ylipäällikkö Mannerheimin alaisuudessa. Linnoitustoimisto sijoitettiin Myllykoskelle ja Helsinkiin ja viisi armeijakuntaa jaettiin työpiireihin. Siviiliväestö jaettiin edelleen 2-8 työryhmään ja kussakin insinöörin tai rakennusmestarin johtamassa työryhmässä oli 200-1500 työntekijää.

Linnoitustöissä oli aluksi sekä puolustusvoimien omaa väkeä että siviiliväestöä. Siviiliväestö rakensi kantalinnoitusta, jonka rakentamiseen tarvittiin erikoisammattitaitoa ja työkoneita. Kenttäarmeijan huoleksi jäivät miestyövoimaa vaativien kenttälinnoitusten rakentamien.

Työvoimaa rakennustöihin houkuteltiin tarjoamalla paikallista tasoa parempaa palkkaa, muonituslottien valmistamaa hyvää ja halpaa ruokaa, ilmainen parakkimajoitus sekä mm. Ruotsista tuotua oikeaa kahvia. Enimmillään linnoitustöissä olikin 35 000 henkilöä ja 2 000 lottaa.

Linnoitustyömaat sijaitsivat usein keskellä asumatonta seutua, joten työmiehille jouduttiin rakentamaan majoitustilat. Metsiin pystytettiinkin kokonaisia parakkiyhdyskuntia, joissa oli erilliset majoitusparakit, ruokalaparakit sekä asunnot rakennusmestareille, työnjohtajille sekä toimistohenkilökunnalle. Parakkikyliä varten metsiin tehtiin myös tiet ja vedettiin sähkö- sekä puhelinlinjat.

Rakentajien lisäksi linnoitustyömailla tarvittiin lääkintähenkilöstöä, suutareita, partureita ja pyykkäreitä. Järjestyksen ylläpidosta työpiireissä vastasivat poliisit ja parakkikylissä erilliset kyläpoliisit, jotka ohjesäännön mukaan toimivat työryhmissä huoltopäällikön alaisuudessa julkisen poliisimiehen oikeuksin ja velvollisuuksin. Järjestyshäiriöitä työmailla aiheutti yleensä väkijuomien runsas käyttö. Kenraaliluutnantti Hanell antoikin erillisen ohjeen väkijuomien käytön ehkäisemiseksi työmailla.

Kartan vanha tiestö, rautatiet ja varmistuslinja Arvo Tolmusen piirroksen mukaan. Bunkkerien sijainnit Esko Hyppäsen muistinvaraisten merkintöjen mukaan. Piirros Ilkka Ahmavaara.

Kartan vanha tiestö, rautatiet ja varmistuslinja Arvo Tolmusen piirroksen mukaan. Bunkkerien sijainnit Esko Hyppäsen muistinvaraisten merkintöjen mukaan. Piirros Ilkka Ahmavaara.

Jatkosodan alettua kesäkuussa vuonna 1941 linnoitustyöryhmistä kutsuttiin reserviläiset kenttäarmeijan palvelukseen ja vanhoista työryhmistä muodostettiin linnoitusrakennuspataljoonia. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa pataljoonat siirrettiin uusiin asemiin ja Salpa-aseman kunnossapito jäi Päämajan linnoitusosaston alaiselle Kunnossapito- ja tarkastustoimistolle. Työvoimana käytettiin pääasiassa rintamalla hermonsa menettäneistä muodostettuja ns. hermotoipilaskomppanioita.

Vuonna 1944 linnoitustöistä vastasivat työvelvolliset ja vanhempien ikäluokkien nostomiehistä muodostetut linnoitusrakennusjoukot. Vuonna 1944 itärajan tuntumassa oli valmiina 1 200 km pitkä puolustuslinja Salpalinja eli Salpa-asema. Siihen oli rakennettu 728 teräsbetonikorsua ja puisia kenttälinnoituksia 3 000, taistelu- ja yhteishautaa oli kaivettu 350 km, monirivisiä panssarikiviesteitä pystytetty n. 225 km ja piikkilankaesteitä yli 300 km.

Ruotsalaisten vapaaehtoisten joukko

Ruotsista lähti Talvisodan aikaan vapaaehtoisia työjoukkoja Suomeen auttamaan veljeskansaa vaikeuksissa. Ruotsi ei lähettänyt sotilaita Suomeen, sillä se halusi pysyä puolueettomana ja sodan ulkopuolella, mutta siviiliväestöä lähti Suomea auttamaan. Eräs heitä oli Karin W. Persson, joka kertoo kirjassaan ”Med Svenska arbetskåren i Finland”, omista kokemuksistaan Suomessa. Hänellä oli aluksi vaikeuksia päästä vapaaehtoisjoukkoihin, koska Ruotsista lähetettiin pääasiassa vain miehiä Suomeen. Hän oli käynyt ensiapukurssin ja pääsi lopulta mukaan joukkoihin.

Ruotsalaiset saapuivat Suomeen mukanaan runsaasti kalustoa ja tarvikkeita, joista suomalaisilla oli puutetta. Karin Persson kuului etujoukkoihin, joka saapui Haminaan huhtikuun alussa ja sieltä edelleen Rakilan kartanoon, jossa heille oli varattu majoitus- ja työskentelytilat. Ruotsalaisten oli määrä rakentaa Salpalinjaa noin 15 kilometrin pätkä Suomenlahdelta Säkäjärvelle, mutta työt aloitettiin rakentamalla majoitustilat tuleville työmiehille.

Karin Persson kuvaa kirjassaan saapumistaan pommitettuun Haminaan: ” Se oli pieni kaupunki tai oikeammin oli ollut kaupunki. Sillä mitään enemmän palasiksi ammuttua ja pommitettua en ole koskaan nähnyt. Kaupungissa ei ollut lähes yhtään taloa, joka oli kokonaan ehjä. Oli vain palaneita päätyjä ja savupiippuja, jotka kohosivat valkeasta lumesta.”

Haminasta ruotsalaiset jatkoivat matkaa Rakilan kartanoon, jossa heidät otti vastaan ruotsalaisten vapaaehtoisten yhdysmiehenä toiminut luutnantti A. Aminoff. Kartanossa ei oltu asuttu talvisin, joten se oli hyvin kylmä ja K. Persson kertookin palelleensa siinä kauniissa talossa ensimmäisen viikon aikana enemmän kuin missään muualla. Tulet paloivat uuneissa ja takoissa. Ensimmäisenä päivänä he sytyttivät tulen myös salin, joka oli ”niin pitkä, että toinen seinä tuntui olevan useamman kilometrinpäässä”, suureen avotakkaan. Takka savutti niin, että huoneessa oli mahdoton työskennellä. Ruotsalaiset yrittivät saada takan vetämään siinä kuitenkaan onnistumatta. Paikalle saapui onneksi ryhmän tuleva pika- ja konekirjoittajatar Helga von Heiroth. Hän tiedusteli ensimmäiseksi, että oliko pellit aukaistu. Kaikki vakuuttivat peltien olevan auki, mutta hän löysi vielä yhden pellin korkealta takan toiselta puolelta. Kun se saatiin auki, alkoi takka vetää.

Ruotsalaiset lahjoittivat ja rakensivat parakkikyliä linnoitustyömailla työskenteleville. Tavarat parakkikyliä varten samoin kuin muualta tulevat linnoitustyömaan työläiset, saapuivat ensin junalla Haminan rautatieasemalle ja sieltä tavarat ja ihmiset kuljetettiin kuorma-autoilla Ravijoelle. Yksi parakkikylistä tuli lähelle Harjua maatalousoppilaitosta, jonne sijoitettiin Virolahden linnoitustyömaiden keskus. Persson ei mainitse kirjassaan mitään paikkakunnan tai kylän nimeä vaan parakkikylästä, joka rakennettiin järven rannalle, hän käyttää nimeä Bergsby. Hän kutsuu kirjassaan kahta muuta valmistunutta parakkikylää ”Moskovaksi ” ja Skogsbyksi. ”Moskovan” hän kertoo sijainneen lähellä koulua ja seurantaloa, joita käytettiinkin majoitustiloina.*

Ruotsalainen pataljoona, kuten heitä nimitettiin vaikka muut linnoitustyömaan ryhmät olivatkin työryhmiä, sai käyttöönsä oman ”kaappiauton”, kun norjalaiset vapaaehtoiset kotiutettiin huhtikuussa saksalaisten miehitettyä Norjan. Svenska Arbetskåren osti norjalaisten Suomeen jättämät tarvikkeet ja niin pataljoona sai käyttöönsä auton, jossa oli paikat 12-14 henkilölle.

Ruotsin Punainen Risti oli lahjoittanut kaksi kenttäsairaalaa Suomeen ja niitä oltiin kuljettamassa takaisin Ruotsiin. Ambulanssi jätettiin kuitenkin Suomeen ruotsalaisten vapaaehtoisten käyttöön. Siitä olikin paljon hyötyä sekä sairaiden että työjoukkojen kuljetuksessa. Sitä käytettiin myös viinanhakureissuilla, kun Haminasta haettiin pöytäviinaa. Hakureissut kiellettiin heti, kun tieto tästä meni johtoportaalle.

Ambulanssi joutui tositoimiin, kun se hälytettiin työmaalle, jossa oli soittajan mukaan sattunut onnettomuus. Rakilasta lääkäri ja hoitajatar lähtivät ambulanssilla kiireesti kohti onnettomuuspaikkaa. K. Persson ei kertomansa mukaa olisi ikinä uskonut, että kuusikymmentävuotias lääkäri olisi niin ”reipas ja nopea” kuin tohtori Fröderström oli lähtiessään ambulanssin ensimmäiseen hälytysajoon.

Kartanoon jääneet toimiston työntekijät odottelivat jännittyneitä, minkälainen onnettomuus oli tapahtunut. Onnettomuudesta ehdittiin soittaa vielä kaksi kertaa Rakilaan ja pyytää apua enne kuin ambulanssi ehti paikalle. Kartanossa ollut majuri pohti, pitäisikö hänen lähteä onnettomuuspaikalle, mutta hän luotti kuitenkin paikalle lähetetyn lääkärin ammattitaitoon.

Kolmen tunnin kuluttua lääkäri palasi kartanoon vihaisena ja toisaalta huvittuneena. Hän ei tiennyt pitikö itkeä vai nauraa. Onnettomuus olikin ollut lihavan miehen ummetusta. Mies oli kiveä halkaistessaan saanut kovan vatsakipukohtauksen ja kaatunut maahan, jolloin paikalla olijat olivat luulleet hänen pyörtyneen tai jääneen kiven alle. Asian oikea laita oli kuitenkin selvinnyt jo ennen kuin ambulanssi torvet soiden ehti paikalle.

Parakkikylien alkaessa olla valmiita muutti linnoitustyömaan johto maaliskuussa Rakilan kartanosta Harjun maatalousoppilaitokseen lähemmäs varsinaista työmaata. Harju ei Perssonin mielestä ollut niin kauniilla paikalla kuin Rakilan kartano, mutta se sijaitsi lähempänä työmaata, joten muutto Rakilasta tuntui järkevältä ratkaisulta.

Suurin osa ruotsalaisista vapaaehtoisista palasi kotimaahansa kesäkuussa v. 1940, kun sota alkoi laajeta Euroopassa. Linnoitustyömaan johto ja erikoisammattimiehet lähtivät kotiin syyskyyn alkupuolella. Ruotsalaisten vapaaehtoisten joukkoa kutsuttiin pataljoonaksi ja ruotsalaisten kotiuduttua kutsuttiin työryhmää edelleen SAK:ksi (Svenska Arbetskåren) kiitoksena ruotsalaisten työpanoksesta linnoitustöissä.

Mervi Hyppänen

* K. Perssonin kuvauksista päätellen Bergsby oli Valkjärven parakkikylä ja Moskova Reiviikin parakkikylä (kirjoittajan päätelmä).

Kiitos Vilniemellä asuvalle Lauri Laisille, joka lainasi keräämäänsä materiaalia minulle tämän artikkelin kirjoittamista varten.

Julkaistu alunperin Rannantaikaa lehden helmikuun numerossa 1/2006

Lähteet:
♦ Suomen-Salpa CD-rom ♦ Persson K. W. 1943. Med Svenska Arbetskåren i Finland. Frensckellska Tryckeri Aktiebolaket. Helsingfors. ♦ Vahe J. 2001. Suomen Salpa 1940-1944. Kirjapaino Oma Oy. Jyväskylä. ♦ Vitikainen E.1993. Maanpuolustustyötä Vehkalahdella. Painoanson. Anjalankoski.

 

.

Salpa-asemaan voi tutustua:

♦ Miehikkälän Salpalinja-museo
Miehikkälä-Taavetti maantien (PT 384) varrella n. 2 km Kirkonkylästä pohjoiseen
Avoinna touko-syyskuussa.

♦ Virolahden Bunkkerimuseo
perustettu v. 1980
Ylä-Pihlajan kylässä E 18-tien (VT 7) varrella n. 23 km Haminasta itään
Avoinna kesä-elokuussa klo 10-18
Kioskissa myynissä Suomen Salpa 1940-44 CD-ROM

♦ Lisäksi museoita löytyy Salpalinjalta usealta paikkakunnalta.

 

 


 

Vastaa

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>