Julkaistu alunperin Rannantaikaa lehden marraskuun numerossa 4/2008.

Rakilan kartano tuhoutui viime kesänä tulipalossa. Menetettiin arvokas ihmishenki, kartanorakennus ja paljon arvokasta henkistä ja aineellista kulttuuria. Lähikylissä olivat ihmiset järkyttyneitä ja Rannantaikaa-lehti osallistui asiaan jutullaan Kartanon historiasta. Luin sen mielenkiinnolla ja omatkin muistot lapsuudesta alkoivat elää. Palasin 30-luvun alkuvuosille. Olin silloin pieni Pyötsaaren tyttö.

Isälläni Vilho Malmilla oli pieni Alli-jahti, jolla hän elätti perheensä. Se oli joutunut haaveriin, painunut kovassa hiekkalastissa pohjaan Kotkan lähellä Ostringin rannan edustalla. Ainakin vähäksi aikaa se oli seilaamiseen epäkuntoinen. Samaan aikaan sattui suuri maailman lama, huonot suhdanteet. Suomi oli vielä nuori demokratia. Poliittiset ajatkin olivat tuuliset. Puhureita ilmeni: äärioikeisto pyrki valtaan, mainittiin Vihtori Kosola ja poikansa Pentti Kosola.

Niihin aikoihin pikku perheemme leipä oli tiukassa. Rakilan kartanosta löytyi työpaikka. Omistajalla vuorineuvos Baumgartnerilla (kansan suussa PONGARTTI!) oli huvijahti, johon tarvittiin ammattimiestä. Erilaisia muitakin töitä riitti tekevälle. Kartanossa oli paljon toimintaa ja henkilökuntaa: pehtoori, puutarhuri, hushållerska, sisäkkö ym.

Alli-jahti halkolastissa Pyötsaaren lahdella. Seili ja klyyveri om laskettu alas, niitten välistä voi hämärästi ”nähdä” etukajuutan, joka oli pikkuperheemme nukkumistila. Siellä oli myös kamina keittämistä varten. Konehuone oli peräpuolella. Laila Koposen arkisto.

Kerran lähdettiin äiti Elsan kanssa käymään Kartanoon Alli-jahdin jollalla. Äiti souti ja minä tietysti parhaimpiin puettuna istuin peräpiitalla. Kylän lahdesta vene kulki Länssaaren ja matalan välistä Mustansaaren pohjoispuolelta rohkeasti Rakilaa kohti. Koristeellinen uimakoppi Rakilan hiekkarannalla antoi suunnan. Ei soutumatka silloin mitenkään kohtuuton ollut hyvällä säällä. Olimmehan ”saarelaisia”.

Kartanossa käynnistä häilyi mielessäni hämäriä, haamumaisia kuvia kauan. Ne ovat kyllä nyt kadonneet. Mukavaa oli kaikki ollut. Kasvihuoneessa oli tarjottu oudon makuisia tomaatteja. Ei niitä vielä kylällämme viljelty. Minä sain varmasti paljon huomiota, koska muisto, vaikka hämäräkin, oli mieluinen. Joulukuusellakin Mäntlahden koululla oli joku Rakilan väestä bongannut minut.

Puheliaana miehenä isäni kertoi kotona ”Rakilan juttuja”. Pehtoori, vuorineuvoksen lähimies, ilmentyi niissä sukkelasanaisena ja nokkelana. Hän oli laulellut vanhaa viisua mukaellen: ”Harakat ja varikset ja kuusikkonärhit ne on minun lintujani…”. Sen nimisiä työntekijöitä oli tai oli ollut. Työntekijöiden jutut silloin ainakin sivusivat hiukan myös politiikkaa vaikkakaan he eivät olleet puoluepukareita kukaan. Kuka keksi antaa pehtoorille nimen KOSOLA? Miksi? Oliko hänen poikansa nimi myös Pentti? Vai viitattiinko tilanhoitajan asemaan varakkaan Baumgartnerin lähiedustajana.

Kerran oli taas syntynyt ”pienoisparlamentti”. Äkkiä kuului suhahdius: ”KOSOLA TULEE!” Pehtoori ilmestyi sillä hetkellä oviaukkoon ja työnsi myös samanaikaisesti sisään pyrkivää isoa poikaansa kovalla kädellä ulkopuolelle. Nopeasti reagoiden hän sanoi: ”KOSOLA TULEE, MUTTA KOSOLAN PENTTI EI TULE…”. Sanavalmiutta siis oli puolin ja toisinkin.

Isäni palveli myös neuvoksetarta. Haki Haminasta kangasnäytteitä polkupyörällä. Mimmi Ulanderiltako vai Wetuschenkolta? Ehkä molemmiltakin.

Työpesti jatkui Loviisassa. Vuorineuvos Baumgartnerilla oli siihen aikaan Stockfors-yhtiö. Niiltä ajoilta on säilynyt postikortti, joka minulle on tullut v. 1932 (!!!). Siinä hymyilevä tyttö istuu ikkunalaudalla ja soittaa haitaria. Näkikö isäni päiväunia tyttösestään? Ehkä! Postileimassa lukee Lovisa.

Oliko isäni esitellyt minut ”Neuvokselle”? Ei sekään minua ällistyttäisi. Ainakin Baumgartner oli joskus ystävällisesti kysellyt: ”Mitenkäs vanha se Malmin pikkutyttö nyt onkaan?” Olihan se mairittelevaa. Herrasväki kun sentään oli herrasväkeä.

Baumgartnerin komea, linnamainen kaupunkitalo seisoo vielä Loviisassa lähellä kirkkoa. Aina kun olen matkannut sen ohi, se tuntuu jotenkin kuin tutulta.

Leila Koponen, Kuopio

Ps. Tässä mainittu Närhi eli loppuelämänsä Mäntlahden Vanhassa kylässä. Kaunis piha muistutti ammatista.

Julkaistu alunperin Rannantaikaa lehden marraskuun numerossa 4/2008.

Alli haverissa

30—luvun alkupuolella Vilho Malmi kuljetti ALLI-jahdillaan rakennushiekkaa Kotkan kaupungille Östringin hiekkarannalta. Hommassa olivat mukana myös veljet Lauri ja Arvo. Töitä painettiin urakalla. Kesäinen sää vaikutti leppoisalta eikä ruumaa joka kerran maltettu sulkea pressulla tiiviiksi. Urakka painoi päälle. Pitkää päivää tehtiin. Meri on kuitenkin oikukas, arvaamaton.

Yhtäkkiä tuntuu viilentynyt henkäys, kohta jo aallot alkavat nousta. Laiva on kovassa lastissa, ui syvässä, vesi alkaa tulvia reelingin ja täkin välistä, ja tunkeutuu itsepintaisesti ruumaan, hiekka kastuu, lasti tulee painavammaksi ja alkaa painaa myös alusta syvemmälle. Vajoaminen on edessä. Miehillä ei ole ”korkkiliivejä” yllään. On tarrauduttava johonkin mistä kiinni saa. Irtonaisia kansiluukkuja liikkuu, jotain muutakin kättä pitempää. Arvo on vaikeimmassa tilanteessa. Hän ei ole löytänyt tarpeeksi kannattavaa kappaletta.
Miehet huutavat apua. Onneksi heillä on hyvät äänivarat. On hengestä kysymys. Koko voimakapasiteetti täytyy ottaa käyttöön.
Hallansaaren edessä on pieni PÖLLÖ-saari. Siellä mies sattuu olemaan ulkona, kuulee huudot ja lähtee venellä apuun. Arvo pelastetaan ensiksi yhdennellätoista hetkellä. Ketä muita saapuu apuun, ei minulla ole tiedossa. Kaikki kolme veljestä säilyvät hengissä, mutta laiva on pohjassa.
Myöhemmin sammakkomiehet tyhjentävät laivan lastistaan ja Alli pulpahtaa pintaan. Masto on kuitenkin katkennut. Muitakin vaurioita on.

Minulla on elämyspohjainen muisto Allin kotiintulosta. Istun papan, Kristian Malmin pihanurmikolla äidin kanssa odottamassa. Äidiltä pääsee itku. Ymmärrän, että jotain hyvin pahaa on tapahtunut, kun ALLISSA ei ole enää mastoa eikä se ”putkuta” tullessaan. Vuosiluku on ehkä 1932. En ole ihan varma.
Myöhemmin näin ALLI-jahdista käsin Östringin rannan ja ”PÖLLÖN”, jossa oli vain yksi asuinrakennus. Onneksi oli se yksi asukas kuitenkin.

Leila Koponen

Lisää entisen pyötsaarelaisen, nykyään Kuopiossaasuvan Leila Koposen muistelmia pyötsaarelaisesta elämästä Alli-jahdin kanssa 30-luvulta lehtemme seuraavassa numerossa (helmikuu 2009).

Julkaistu alunperin Rannantaikaa lehden marraskuun numerossa 4/2008. Allin tarinan jatko sivuillamme tässä: https://rantai.fi/2017/04/11/enemman-alli-jahdista-ja-seilaamisesta/