Runoilija Teemu Hirvilammen kuolema 6.3.2015 pysäytti minut pohtimaan irtoamistani Helsingin kulttuuripiireistä kuluneina vuosikymmeninä. Aikaa on todella kulunut jo monenkin ihmisen eliniän verran eilisestä, joka oli tässä vasta äsken. Mitä on tapahtunut, miten tässä näin kävi, kuinka monta jälleennäkemistä jää tapahtumatta, loppuuko elinaika minultakin kesken.
Kun muutin tänne Mäntlahteen nelikymppisenä keväällä -97, tarkoitti se myös ensimmäistä vakituista asuntoa pariinkymmeneen vuoteen. 80-luvulta lähtien asunnot vaihtuivat puolessa vuodessa tai parissa, muuttaminen oli niin jatkuvaa, että lopulta vuokrasin varastohotellista (kun sellainen edullinen palvelu ilmaantui) tilaa tavaroilleni tuttavien vintti- ja kellarikomeroiden rasittamisen sijaan.
Oli ihmeellistä asettua oikeasti asumaan valtaviin tiloihin keskelle ei mitään. Ensi alkuun sain usein huolestuneita puhelinsoittoja kaupungista, että kuinka pärjäät. Ensimmäiset vuodet myös ajelin autolla Helsinkiin ja takaisin jopa kerran kuukaudessa tuommoisia päivän parin visiittejä ja aina jäi monia ihmisiä tapaamatta.
Siteet pääkaupunkiin sitten hiljakseen rapautuivat, vanhat yhteydenpitotavatkin katkesivat lankapuhelimien kadotessa ja korvautuessa pienillä ja epäkäytännöllisillä pätkivillä kännyköillä. Kirjeiden kirjoittaminen loppui, oli niin paljon kätevämpää lähettää sähköpostia, tosin email osoitetta ei juuri kenelläkään tutulla ollut.
Mäntlahdessa avasin vuonna 98 ensi kertaa internetyhteyden itselleni ja laitoin ensimmäiset kotisivuni nettiin. Internetissä osallistuin keskusteluihin erilaisilla silloisilla keskustelupalstoilla, joissa ei tietenkään vanhaa kaveripiiriä näkynyt, tietotekniikka oli silloin vielä vaikeaa ja osaamista vaativaa, vaikka laitteet pystyi kyllä kasaamaan stadin roskisten sisällöstä ilmaiseksi.
Uusi sosiaalinen ympäristö syntyi, kun Raija Moustgaard muutti yllättäen miehensä Seppo Ojalan kanssa naapuritalooni Simontopiin kesällä -98. Tästä seurasi useamman vuoden aktiivinen kylätoiminta Mäntlahdessa, järjestettiin erilaisia tapahtumia yhtenään, nuorisoa Helsingistä vieraili varsinkin kesäisin tiuhaan ja kylä oli täynnä elämää, joka tempasi mukaansa. Raija kuoli sitten nopeaan syöpään vuonna 2001 mutta joitakin hänen aluilleen panemistaan asioista jäi elämään ja johti Rannantaikaa väki ry:n perustamiseen vuonna 2004. Niemeläntilasta (asunnostani) tuli Rantaitupa, jossa järjestettiin kolmen päivän Kylä maailmassa -festivaaleja, kyläteatteritoiminta aloitettiin ja jatkettiin sitkeästi Raijan aluille paneman kylälehden julkaisemista, joka ilmestyy neljästi vuodessa edelleen.
Kyläläisten vastarinta ulkoa tulleiden aktiivisuutta ja intoa kohtaan alkoi sitten purra, Seppo Ojala joutui uuden perheensä kanssa muuttamaan pois, jolloin Mäntlahti menetti historiansa ainoan(?) kylätalkkarin ja yhden viimeisistä lapsiperheistään. Kylä hiljeni taas kyläläisten käpertyessä keskinäisiin harrastuksiinsa ja sulkeutuessa ulkopuolisilta. Kyläteatterista tuli perinteinen oman kylän historiaa kevyesti parodioiva kesäteatteri, Mäntlahdessa syntyneiden yhteisten muistojen sisäinen kavalkadi. Alkutaipaleen uutta luova naamioteatteri haudattiin vähin äänin.
Festivaalitoiminta Rantaituvalla myös hiipui, ei vain nuivan ympäristön vuoksi, vaan myös siksi, että syöpä taas ilmestyi kuvaan minun ja elämänkumppanini, molempien jäljellä olevien ”ulkopuolisten” mäntlahtelaisten aktiivien, sairastuttua. Viimeinen Kylä maailmassa 2012 oli festivaali, jonka vedin läpi tilanteessa, jossa en tiennyt, olenko elossa seuraavana vuonna. En kuollut ja elämä jatkuu, mutta ajankäyttöön on tullut muutoksia, kun pitemmän ajan suunnitelmia ei kannata tehdä. Lehti on ilmestynyt numero numerolta edelleen, nuoret ovat järjestäneet yhden festivaalin, kyläläisille on avattu vuorovaikutteinen internetsivusto ja muutama kirjakin on saatu painettua, joista kolme on runokokoelmia.
Tietotekniikan edelleen kehittyessä ja tavoittaessa laajempia ihmisryhmiä 2010 -luvulla, varsinkin Facebookin kautta, aukesi sitten viimein yhteydet Helsinkiin, Turkuun ja muualle Suomeen vanhaan kaveripiiriin uudestaan, yhä rajallisesti, mutta kumminkin. Sometsättäily on lisäksi hyvin erilaista kuin entisajan kirjeet, joita kirjoitettiin ja luettiin intiimimmin. Some on jonkinlainen kummallinen sekoitus julkista puheenvuoroa ja vitsailuksi naamioitua intiimiyttä, kirjeen henkilökohtaisuutta ja vilpittömyyttä ei someviestittely korvaa ja kirjeen hitaus tuntuisi nykyään vain kiusalliselta. Someen kirjoitettu teksti myös hautautuu nopeasti vaikeasti tavoitettavaksi, vaikka se Big Dataan arkistoituukin ikuisiksi ajoiksi jos mahdollista. Somessa eletään hetkessä, joka pysyy turvallisesti irti jatkuvuudesta.
Toistakymmentä vuotta metsän keskellä pienen kylän saartamana on muuttanut paljon asioita mielessäni, olen ehkä ulkopuolisempi ja irrallisempi kuin koskaan. Varaa matkustaa Helsinkiin (saati kauemmas) on harvoin ja yleensä vain välttämättömien syöpälääkärillä käyntien yhteydessä, ei niillä reissuilla ehdi juuri ihmisiä tavata kuin lyhyen hetken, joka jää irralleen kaikesta touhusta ja elämästä. Vanhan Kuppilan kaltaista kohtaamispaikkaa ei enää taida olla olemassa. Viikko Helsingissä kerran pari vuodessa olisi piristävä tuuletus, ja ehkä siinä ajassa pääsisi myös kiinni ”ajan henkeen”, siihen mitä tapahtuu, mitä on menossa. Myöskään en kyllä jaksaisi enää siellä asua, mutta jonkinlainen kesämökki vaikkapa Kalliosta olisi paikallaan. Helsinki on kuitenkin ylivertainen suomalaisen kulttuurin ahjo edelleen ja toisaalta, onhan se synnyinkaupunkini (huokaus).
Helsingissä minut tunnettiin runoilijana, varsinkin Kallion kapakoissa ei ollut harvinaista, että runoilijalle tarjottiin kaljaa kilvan. Kerran muistaakseni OoGeessä sitten yksi nuori neito tuli luokseni ihmettelemään, että hän on yrittänyt löytää kirjastosta minun kirjojani mutta ei löytänyt. Kirjojani ei ollut kirjastossa tietenkään siksi, etten ollut ainuttakaan koskaan kirjoittanut saati julkaissut. Runoilijan maineeni tuli varmaankin siitä, että runojani julkaistiin aika paljon lehdissä, varsinkin Elanto-lehti oli varsinainen mesenaattini ja lukijakuntani koostui varmaan Kallion vanhoista mammoista, äideistä, joiden tietotoimistoa luultavasti saan kiittää lukuisista ilmaisista ravintolailloista. Toisaalta 70-luvun Kalliossa ei oikeita julkaisseita runoilijoita kapakoissa juuri vielä näkynyt, Matti Rossikin ilmestyi Tenkkaan vasta seisköötluvun ihan lopuilla, Arto Melleri vähän myöhemmin. Teemu Hirvilammi julkaisi -77 ensimmäisen kokoelmansa omakustenteena ja eiköhän tuo runoilijan mantteli, viimeistään hänen päästyään WSOY:n talliin 80-luvulla, hänelle sitten oikeutetusti siirtynyt.
Vielä 80-luvulla muistan kun Arto Melleri useaan otteeseen ihmetteli, että perkele, kun hän tulee Kalliossa ravintolaan ei tapahdu mitään, mutta kun Ilkka Ahmavaara saapuu, käy ihme kohahdus, että runoilija tuli taloon. Arto oli tuolloin jo useita kirjoja julkaissut arvostettu runoilija ja näytelmäkirjailija. Ei kai siihen muuta selitystä ollut, kuin että minä olin ollut paikalla jo kauan, eikä Arto julkaissut Elanto-lehdessä.
70-luvun olin elänyt melkolailla porvarillista kunnon kansalaisen elämää postinkantajana, kapakoissa kävin aika harvoin. Vapaa-aikani käytin kirjoittamiseen ja ajattelemiseen. Muistan, että tapanani oli käydä kahden viikon välein paikallisessa kapakassa ”testaamassa” uusia ajatuksiani ja runojani ihmisten parissa, saamassa ikäänkuin ateljeekritiikkiä tavallisilta ihmisiltä. 80-luvulla lähdin sitten reissuun, kulkijaksi ja rakennusmieheksi, ulos kunnon kansalaisen kehyksistä etsimään lapsuuteni railakasta 60-lukua, matkalle, jonka päätepiste on tämä Mäntlahti, kadotettujen kylä.
Vielä pitkälle 80 lukua pyrin julkaisemaan Elanto-lehdessä runojani joka vuosi ja niin tapahtuikin aina Oula Pakkalan, lehden päätoimittajan kuolemaan 1990 saakka. Elanto lehti lopetti aktiivisen runo-osastonsa, ja niin jäin vaille merkittävää mesenaattiani, lehti maksoi runoista todella hyvin: saatoin tienata parilla runolla saman, minkä joku toinen kokonaisella kustannetulla runokirjalla. Elantolehden arkistoissa on hyvinkin kokoelmallisen verran runojani (oisko väliltä 50-100 kpl) lehtipinkkoihin hautautuneena. Kerran olin jo aikeissa käydä penkomassa arkistoa, mutta into hiipui yli sadan paksun aikakauslehden numeron pinoa ajatellessa. Ehkä nuo joskus digitalisoidaan? En juurikaan muista mimmoisia runoja lehdessä oli, mutta ainakin olivat käyneet jonkinlaisen julkaisukynnyksen seulan läpi, että ehkä niitä kehtaisi vieläkin katsella, ehkä ei.
Runoilijana tilanteeni on vähän samankaltainen kuin Pekka Kejosella, joka oli uhonnut julkaisevansa kirjan nimeltä Rullaluistelijan kuolema, mutta kirjaa ei vain tuntunut koskaan tulevan ja vuodet vierivät. No, tulihan se lopulta sitten ja aloitti uuden luovan kauden runoilijan elämässä.
80-luvun lopuilla olin tutustunut okkultismia harrastaviin ihmisiin ja kiinnostuin noin harrastuksena numerologiasta sen verran, että tein sitten numerologisia ennusteita ihmisille. Ne olivat aina positiivisia näkymiä avaavia, vastavedoksi ”oikeiden numerologien” tekemille, usein synkkiä elämäntapahtuvia ennustaville, mielestäni todella vastuuttomille ennustuksille, sillä monet nuoret tosiaan uskoivat niihin. Ehkäpä onnistuin pelastamaan muutaman nuoren elämän noilla numerokuvillani. Tallella on vieläkin musta vahakantinen vihko, jossa noita tuttujen ja täysin tuntemattomien ihmisten henkilökohtaisen elämän laskelmia.
En siis itse uskonut koko numerojuttuun pätkääkään, vai oliko sitten niinkään. Tein nimittäin numerokuvan myös itselleni, selvittääkseni milloin julkaisen ensimmäisen kirjani. Tulokseksi sain, että 65 vuotiaana, muistaakseni että 64 vuotiaana saan käsikirjoituksen valmiiksi, mutta että saatan julkaista jotain pientä sitä ennenkin. Numerokuvieni tarkoitus oli siis ollut ihmisten sydämia painavien suurten kivien pois vierittäminen ja näin taisin tehdä myös itselleni, sain ahdistukseni esikoiskirjan julkaisemista kohtaan sysättyä hamaan tulevaisuuteen.
Nyt se hama tulevaisuus alkaa olla käsillä, nähtäväksi jää, pitääkö ennustus paikkansa. Elinikää minulla pitäisi samaisen laskelman mukaan olla 89 vuotiaaksi asti, muistaakseni, en ole jaksanut avata vihkoa ja syventyä työläisiin, monimutkaisiin ja sekaviin laskelmiin uudestaan, taikauskoahan ne sitäpaitsi ovat. Matematiikan harrastustani olen pitänyt yllä niin ilmasto- kuin säätietojenkin aikasarjoja tutkimalla, siitä on enemmän hyötyä, myös muille ihmisille. Mutta kirjan teko on ollut mielessäni kaikki nämä vuodet ja varsinkin nyt sairastuttuani, se on päällimmäinen asia joka päivä.
Aina silloin tällöin minulta yhä kysytään, milloinkas se kirja. Ennustukseni mukaan julkaisuvuosi olisi siis 2021 ja saattaa olla, että se sitten pitää paikkansa, enhän minä enää muuta voi. Vuonna 2021 on sitten pantava ulos kirja vaikka omakustanteena, oli se sitten ihan paska tai ei. En tietenkään halua tuottaa pettymystä kaikille niille, jotka ovat jostain 70-luvulta saakka odottaneet sitä esikoistani, tosin monet ovat jo kuolleet. Arkailenko minä asiaa niin kauan, ettei kukaan vanha tuttuni ole enää hengissä, että uskallan julkaista vasta ikäänkuin puhtaalle pöydälle täysin tuntemattomien ihmisten eteen? Ja kustantaako kukaan täysin tuntemattoman vanhuksen kirjaa..
Aika on mennyt solkenaan ohitse ilman minun kirjojanikin. Monet alkuaikojen runoilijaystäväni ovat ehtineet julkaista kymmeniä runokirjoja, elää elämänsä päätökseen asti, ja minä vaan täällä mökissäni katselen yhä ikkunasta ulos. Tarvitseeko maailma lisää kirjoja? Ehkä ajatus siitä, että vanhana ja viisaana kannattaa kirjoittaa kirja on virheellinen, jospa vanhat ja viisaat eivät olekaan enää kinnostuneita kirjojen kirjoittamisesta. Enkä minä näitten kaikkien vuosien myötä ole edes vanhentunut saati viisastunut kuin aivan vähäsen, senkin vain laiskuuttani.
Mäntlahdessa 7.3.2015
Ilkka Ahmavaara
