(Julkaistu alunperin Rannantaikaa lehden marraskuun numerossa 4/2005)
Viime sotien aikana Mäntlahden kylän keskustassa pommitettiin kahdesti.
Talvisodan talvena vuonna –40 kaksi suurta miinapommia putosi nykyisin Suomalaisen Mikon ja Riitan omistaman talon alapihalle, Rantajoen sivuun. Tontti oli silloin rakentamaton. Kauppias Armas Raussi rakensi siihen komean talon viisikymmentäluvulla. Riitta ja Mikko saavat vieläkin nauttia ”ryssäin ruoppausavusta”, heillä on pihassaan kylän suojaisin pienvenesatama.
Harri Jääskeläisen piirtämä kartta pommituksista.
Jatkosodan aikana kolmentoista pienemmän pommin ketju ruoppasi Rantajokea syvemmäksi.
Näissä pommituksissa oli kyläläisillä tavattoman hyvä tuuri, tai varjelus: kukaan ei kuollut eikä pahemmin loukkaantunut. Kauppa ja posti, joissa oli ihmisiä, sijaitsivat noin kuudenkymmenen metrin päässä pommien putoamispaikasta. Välissä oli Mäkelän talon ulkorakennuksia ja halkopinoja iskunvaimentimina.
Kun talvisodan suuret pommit räjähtivät oli postin luukulla asioimassa Eeva Mäkelä, silloin nuori neiti. Jostain talojen välistä purkautunut paine paiskasi hänet vieressä sijaitsevasta sisäänpäin avautuvasta ovesta postin sisäpuolelle. Siinä rytäkässä hän sai ainakin polvensa verille paineen pirstomista lasinsiruista. Saamieni tietojen mukaan toiset kyläläiset selvisivät naarmuitta
Kaisa Muurman, silloin vasta 9 vuotias pikkutyttö, oli todella lähellä talvisodan miinapommien putoamispaikkaa. Hän oli tulossa postista kotiinsa joen ylittävää polkua myöten kun näki koneiden tulevan mantereelta päin – lienee Kouvolaa pommittamasta. Hän ehti livahtamaan Mäkelän Vilhelmin tekemän pajan sisälle suojaan noin 25 metrin päähän. Pajaa oli käytetty aiemmin joen rannalla tehtyjen talonpoikaispurjelaivojen metalliosien valmistukseen. Nyt pajassa oli säilötty jäitä sahan jauhojen sisässä seuraavan kesän elintarvikkeiden säilömistä varten. Hän muistaa vieläkin tavattomat räjähdykset, maan tärinän ja sahanpurujen pölyn jotenkin kaaosmaisen käsittämättömänä sekasotkuna. Rakennus pelasti hänen henkensä. Rakennuksen kurkihirsi katkesi ja kärsi muutenkin sellaisia vaurioita, että se purettiin myöhemmin. Kun Kaisa meni kotiinsa pommituksen jälkeen aivan sahanjauhoisena, kukaan ei ensin ymmärtänyt missä hän oli ollut. Voimme vain kuvitella miltä vanhemmista on tuntunut kun heille selvisi miten lähellä Kaisa oli ollut ja vieläpä selvinnyt täysin vahingoittumattomana.
Molemmat pommitukset hajoittivat kylän ikkunoita laajalti.
Harri Jääskeläinen
Julkaistu alunperin Rannantaikaa lehden marraskuun numerossa 4/2005
Nytpä kerron miksi pommit osuivat Mäntlahden Rantajokeen
Kun talvisota alkoi Kansainliitto syytti Neuvostoliittoa, että se pommittaa siviilejä. Molotov sanoi, että ei pidä paikkaansa, sillä neuvostolentäjät ovat maailman humaaneinpia ihmisiä. Silti kansainliitto erotti Neuvostoliiton. Nyt tiedän; Molotov puhui totta.
Ivan Savonikov, Puna-armeijan Humanitaaristen Pommitusprikaatien ensimmäisen laivueen lentäjä-ässä jyristeli koneellaan 800 metrin korkeudella pommituskohteensa Korian kasarmialueen yläpuolelle kauniissa kesäsäässä. Haukankatseellaan hän näki monia asioita lähes yhtaikaa. Juuri kun maali oli kohdallaan ja käsi nykäisemässä pommien pudotuskahvasta hän näki kasarmin ympärillä pensaikoissa, pää pensaissa, mutta takapuolet näkyvissä, harmaapukuisia suomalaisia sotilaita. ¨Voi voi”, hän säikähti ja irrotti käden kahvasta.
Samalla hän huomasi yhden tovereistaan syöksyvän koneineen pakoon tulittava suomalainen hävittäjä perässään, lisäksi ilmatorjunnan räjähdetupsahduksia ilmestyi eri puolille hänen konettaan. Hän vilkaisi taakseen ja näki suomalaishävittäjän uhkaavan itseäänkin. Onneksi matkaa oli tarpeeksi, että hän nipin napin ehti koneineen ylös, pakoon pilvien suojaan.
Pilvissä hän otti heti kompassisuunnan kohti Mäntlahtea, siellä oli hänen varapommituspaikkansa ja sitä hän itse piti tärkeimpänä. Suuntimen Mäntlahteen hän oli opetellut ulkomuistiinsa kaikista mahdollisista pommituskohteista Etelä-Suomessa. Hän vilkaisi kelloaan, painoi ajan mieleensä ja alkoi rauhoittua kokemastaan järkytyksestä. Olipa taas lähellä, ettei hän tappanut viattomia nuoria sotilaita!
Toisaalta pisti vihaksi nämä tyhmät suomalaiset sotilaat, jotka eivät ymmärtäneet mennä tarpeeksi kauas ja hyvin suojaan, nytkin oli ilmahälytys annettu varmaankin jo kymmeniä minuutteja sitten ja nämä jäivät keskelle potentiaalista kohdetta perse pystyssä pensaisiin – muka ilmasuojaan. Sitten hän muisti todella harvinaisen tiedotustilaisuuden, jossa oli ollut mukana itse Generalissimus Stalin ja hän oli iloinen että oli toiminut juuri Stalinin tahdon mukaisesti.
Viikko sitten kaikki Humanitaaristen Pommitusprikaatien lentäjät saivat itseltään marsalkka Vorosilovilta käskyn lentää Moskovaan. Samanlaisen käskyn olivat saaneet myös Inhimillisten Ilmataisteluiden Hävittäjälentoprikaatit. Moskovan kentältä miehet vietiin autoilla Kremliin. sinne heitä kertyi jonkin teatterin saliin kolme-neljäsataa miestä.
Määräaikaan näyttämön perältä tuli kaksi miestä, toinen siviili ja toinen sotilas monine kunniamerkkeineen. He asettuvat istumaan heille varatuille tuoleille näyttämön etuosaan pöydän ääreen. Sali hiljeni täysin, kun lentäjät tajusivat, että toinen oli Puna-armeijan komentajamarsalkka Vorosilov ja toinen ulkoministeri Molotov. Vorosilov piti ensin tervehdyspuheen lentäjille, se oli tavanomainen sodanaikainen sotilasjohtajan puhe, jossa natsit olivat kovan ryöpytyksen kohteena.
Puheen loputtua näyttämön takaovesta astui sisään lyhyenläntä, harmaapäinen, viiksekäs mies. Salissa kävi kohahdus kun he tunnistivat miehen Staliniksi. Ensin joku etupenkkiläinen nousi seisomaan ja alkoi taputtaa, sitten kaikki nousivat ja yhtyivät taputukseen, myös Molotov ja Vorosilov. Stalin kohotti kättään, jossa savusi piippu, sali hiljeni.
”Luulen, että toveri Molotovilla on asiaa. kuunnelkaa häntä tarkkaan” sanoi Stalin ja kävi istumaan näyttämötilassa peremmällä olevalle tuolille. Yllään Stalinilla oli vaatimaton ruskea sotilaspuku, rinnassaan vain yksi kunniamerkki lisäksi paikka johon hän istuutui oli hiukan varjossa. Molotov ja Vorosilov istuivat hyvin valaistussa paikassa, Vorosilov oli koristeltu kunniamerkeillä kuin kapitalistien joulukuusi. Isä Stalinin vaatimattomuus teki rintaa pakahduttavan vaikutuksen lentäjiin. Siinä oli oikea suurmies! Kansojen rakastettu johtaja, joka halusi olla yksi heistä – toveri – heidän kaikkien toveri! Ei enempää, mutta oli kuitenkin kaiken tietävä ja ymmärtävä nero!
”Toverit, vihollisemme Suomen kansa on köyhää ja yksinkertaista, mutta tavattoman ahkeraa väkeä. Kansassa ei ole mitään vikaa, mutta pahat valkobandiitit ovat saaneet heidän tyhmät päänsä sekaisin ja nyt he sotivat rinnan natsien kanssa meitä vastaan”, aloitti Molotov puheensa, sitten hän kertoi, että NKP oli tullut siihen tulokseen, että kun valkobandiitit on saatu vallasta olisi mahdollista ahkeran valistuksen kautta saada kansalaisista kelpo kommunisteja, eivätkä suomalaiset, vastoin yleistä luuloa aivan ääliöitä ole. Tsaarin vallan aikana heidät opetettiin lukemaan ja kirjoittamaan, tosin opettamisessa oli tavattomia vaikeuksia, ja harva heistä ymmärtää lukemaansa, eikä heidän kirjoittamastaan ota pirukaan selvää. Mutta oppivatpa kuitenkin!
”Sotilastiedustelumme on saanut selville, että he ymmärtävät mikä on vasen ja mikä oikea. Tsaarinvallan aikaan sotaväen marssiharjoituksissa heidän vasemman jalan saappaan pohjalle laitettiin heiniä ja oikean jalan saappaaseen olkia, marssitettiin sitten käskyllä heiniä, olkia, heiniä, olkia. Nyt siis niitäkään ei tarvitse enää käyttää.” Sitten hän puhui tavattoman kauniisti suomalaisten ahkeruudesta ja rehellisyydestä ja todisteli monin tavoin, miten väärin oli tappaa näitä viattomia, harhaanjohdettuja suomalaisia – sotilaitakin. Ääni liikutuksesta vavahdellen hän lopetti puheensa: ”Toverit ,Puna-armeijan lentäjät! Jatkakaamme sotatoimia kunnioittaen edelleenkin eettisiä ja moraalisia arvoja.” Kaikki he itkivät kauniin puheen loputtua.
Stalin nousi tuolistaan ja käveli Molotovin vierelle. Matkalla hän pyyhiskeli kyynelistä märkiä viiksiään kämmenpohjaansa ja kuivasi kämmenensä housunpersuksiin. ”Kiitän toveri Molotovia kauniista puheesta” hän sanoi, ”eivät nämä suomalaiset todellakaan mitään ruudinkeksijöitä ole, mutta niin kuin olemme nähneet, kovin ahkeria ovat sitä käyttämään. Sodan jälkeen opetamme heidät hyviksi kommunisteiksi, luulenpa, että työn sankaruuden mitaleita pitää valmistaa lisää suuria määriä”, hän myhäili. ”Kun viemme heidät tsetseenien ja muiden uppiniskaisten seuraksi Siperiaan he saavat ahkeruudellaan Siperian kukkimaan, ainakin talvilaadun kaalimaaksi koko Siperian.”
Pommitusprikaatin politrukki, KGB:n eversti Vasili Titov oli tullut Moskovan tilaisuuteen matkustajana hänen, Ivan Savonikovin, koneessa. Suuresta ikäerosta huolimatta heille oli kehittynyt hyvin läheinen ystävyyssuhde tämän Suuren Isänmaallisen Sodan aikana. Tilaisuuden jälkeen, kun lentäjät purkautuivat ulos rakennuksesta tarttui eversti hänen hihaansa, veti toisista kauemmas ja sanoi hiljaa: ”Mäntlahden pommituksella on kiire; luulen, että Stalin lyö tänä kesänä Suomen valkobandiitit.”
Kun Ivan Savonikov oli lentänyt pilvissä 15 minuuttia hän laski koneensa pilvien alapuolelle, tarkkaili ympäröivän taivaan, ei nähnyt yhtään konetta ja nähtyään maamerkeistä olevansa oikeassa kurssissa, hän päätti lentää loppumatkan kohteeseen pilvien alapuolella. Vielä muutama minuutti, ja sitten hän voisi toteuttaa everstin ja itsensä kehittämän tulevaisuudenhankkeen ensimmäisen vaiheen! Pudottaa mukana olevat pommit Mäntlahteen.
•
Alapuolella leviävät maisemat olivat hänelle tuttuja. Ensi kerran Mäntlahden nähtyään, hän oli lentänyt aina sen yli, jos lento vain soveltui järkevästi reitin valintaan matkalla pommitusalueelle. Eversti Titov seuranaan hän oli kahdesti lentänyt amerikkalaisten puna-armeijalle lahjoittamalla nopealla Airgobra hävittäjäkoneella Mäntlahteen ja kaarrellut sen yläpuolella suunnittelemassa kohteen pommittamista.
Ensimmäisen kerran, kun hän toisena sotakesänä lensi kylän yli, hän ihastui ikihyvästi kylän ja sen edustalla olevan saariston kauneuteen, myös kolmessa saaressa sijaitsevat pienet kylät olivat tavattoman kauniita. Käytössään olevasta suomalaisesta kartasta hän näki niiden olevan nimeltään Pyötsaari, Kuorsalo ja Tammio. Hamina-Viipuri maantie mutkitteli läpi Mäntlahden. Kylä sijaitsi noin neljäsataa metriä leveän ja kilometrin pituisen merenlahden pohjukassa, pieni joki virtasi läpi kylän. Sata metriä rannasta joen sivussa oli kaksi vedellä täyttynyttä valtavaa kuoppaa. Ivanin mielestä ne näyttivät aivan pommikuopilta, hän ihmetteli mielessään miksi joen töyräällä sijaitsevat talot olivat säilyneet ehjinä. Ensi näkemän jälkeen tuo kaunis kylä oli lähes aina hänen ajatuksissaan. Ivan oli syntynyt 24vuotta sitten Laatokan rannan kalastajakylässä, lapsena aina kun pääsi hän oli kalastajien mukana järvellä ja auttoi ahkerasti kalastajia.
Kalastamista hän piti ihanneammattina. Vähitellen hän alkoi ajattelemaan, että sodan jälkeen hän voisi muuttaa Mäntlahteen kalastajaksi. Ivan piti itsestään selvänä, että sota Suomea vastaan loppuu vasta, kun Suomi on valloitettu. Näin ajattelivat kaikki lentäjät. Usein hän ajatteli, että jos joki olisi syvempi pommikuoppiin saisi hyvän venesataman kalastuskolhoosille.
Ensimmäisen sodan jälkeen hän oli suomalaisten luovuttamassa Karjalassa tutustunut uteliaana suomalaisiin rakennuksiin. Eräästä talosta hän oli löytänyt kaunista tyttöä esittävän ylioppilaskuvan, sen hän oli laittanut muistoksi lompakkoonsa ja katseli sitä usein. Ivan rakastui valokuvan tyttöön, hänellä oli kuvitelma, että sodan jälkeen hän tapaisi tytön, he menisivät naimisiin ja eläisivät onnellisina Mäntlahdessa kalastuskolhoosin työntekijöinä.
Ivan harmitteli mielessään usein väylän mataluutta, kerran lennolla ollessaan hän keksi: minähän istun paraikaa erinomaisen nopeassa ruoppaajassa! Pommitus jokeen syventäisi sen hetkessä! Ensin hän aikoi tehdä homman salaa esimiehiltään, mutta luopui nopeasti ajatuksesta, siviilit voisivat vahingoittua siinä rytäkässä ja se olisi liian iso taakka hänen yksin kannettavaksi. Politrukki, eversti Ttitov on mies, joka saa ratkaista asian, päätti Ivan. Titov oli 56-vuotias isällinen esimies jota he kaikki kunnioittivat.
Lentäjät kutsuivat häntä keskuudessaan Igor sedäksi. Titov piti heille viikottaisia kriisikokouksia, ettei heidän mielensä järkkyisi raakojen sotatoimien tähden. Suomalaiset olivat alkeellisen raakoja sotilaita, eettisistä arvoista he eivät olleet kuulleetkaan, hädin tuskin noudattivat Geneven sopimuksia. Kriisikokouksia oli myös usein pommitusmatkojen jälkeen, kun heidän tovereitaan tuli alasammutuiksi tai kun he näkivät pommiensa vahingoittavan ihmisiä. Vaikka pommitti kuinka varovaisesti aina sattui vahinkoja! Igor setä otti hänet hyvin vastaan ja kuunteli häntä tarkoin, hän kertoi ensin Mäntlahden kylän kauneudesta ja sitten sen sopivasta paikasta kalastuskolhoosiksi, kalaisten vesien äärellä. Lopuksi Ivan selvitti suunnitelmansa väylän syventämiseksi.
Titov kiinnostui asiasta. Hän soitti lentolaivueen esikuntaan ja käski tiedustelukoneen kuvaamaan Mäntlahden kylää ensi tilassa, kun ilmat ovat suotuisia kuvaukseen. Parin päivän kuluttua Ivan sai käskyn ilmoittautua everstille lentovarusteissa. Titov odotteli jo häntä itsekin lentovarusteet yllään.
Kentältä he ottivat nopean airgopran käyttöönsä. Kauniissa kevätsäässä he kiertelivät Mäntlahden yläpuolella. Vot, kuinka kaunista! Vot! Vot! Vot! Huuteli Igor setä katselessaan Mäntlahtea ja saarten kyliä yläilmoista. Lennon jälkeen he menivät politrukin toimistoon, siellä eversti otti kaapista vodkapullon ja kaksi lasia ”nyt alamme suunnittelemaan joen syventämistä” hän sanoi ja kaatoi lasit täyteen. Sitten alkoi ruoppaussuunnitelma kehittymään vodkaryyppyjen vauhdittamana.
Aluksi Titov kertoi olettavansa, että suuret pommikuopat ovat miinapommien kuoppia edellisen sodan ajalta, koska miinapommit ovat paineen vaikutukseen perustuvia aseita ja koska paine on purkautunut poispäin rakennuksista, pellolle, ovat talot säilyneet ehjinä. Tähän huomioon perustuen oli helppo tehdä suunnitelma: vaihdetaan tavallisiin pommeihin palopommien sytyttimet, niissä on hidasteet, ne räjähtävät vasta pohjassa ja silloin vesi vaimentaa sirpaleiden ja paineen tehoa huomattavasti. ”Ikkunoita kyllä menee säpäleiksi, mutta nythän on sota ja pientä jäynää pitääkin tehdä”, sanoi eversti ja naurahti.
Vaikeinta olisi osua niin pieneen maaliin. Karttaa ilmakuvia ja pommitustaulukoita apuna käyttäen he laskivat, että mantereen suunnasta hyökkäävästä koneesta pommien täytyy irrota 50 metriä ennen maantiesiltaa, tällöin koneen on lennettävä 50 metrin korkeudella 200 kilometrin tuntinopeudella.
Lähestymissuunta olisi äärimmäisen tärkeä. Sitä voisi harjoitella airgopralla. Tänään oli niin mukava matka että minä lähden mukaan turistiksi niihin harjoituksiin” sanoi eversti . Vodkapullo oli vasta puolillaan. ”Luutnantti on minulle niin mieluista seuraa, että eiköhän juoda tämä loppukin, mutta ensin ehdotan sinunkauppoja”, Titov sanoi ja kaatoi vodkaa laseihin. Ivan oli mielissään tämän kunnioitetun miehen ystävyydestä.
He keskustelivat monista asioista ja välillä taas Mäntlahdesta, kun he arvioivat alueen kalakantaa Ivan kertoi haaveilevansa elää sodan jälkeen kalastajana kylässä. ”Sehän on hieno ajatus,” sanoi Igor ” kolhoosissa voisit samalla opettaa Mäntlahtelaisia hyviksi kommunisteiksi”. Hiukan häpeillen Ivan kertoi, että on ajatellut suomalaista vaimokseenkin.”
Suomalaisesta naisesta tulee varmasti hyvä ja uskollinen puoliso”, innostui eversti, sitten hän kertoi ,että hänen lapsuudenkodissaan oli ollut suomalainen kotiapulainen tsaarinvallan aikaan. Nainen oli ollut ahkera, siisti ja rehellinen. Pietarissa kaikki halusivat piiaksi suomalaisen, he eivät varastelleetkaan niin kuin venäläisnaiset.
Sitten he olivat kauan vaiti – Ivan huomasi everstin ajattelevan jotain intensiivisesti, eikä halunnut häiritä häntä. Pitkän tovin jälkeen eversti kertoi: ”Vaimoni kuoli kymmenisen vuotta sitten, menin uudelleen avioon ennen sotia nuoremman naisen kanssa, hän oli innokas kommunisti ja viihtyi iltaisin puolueen kokouksissa, koti jäi hoitamatta. Harmittelin mielessäni, että hän on niin intelligentti.
Kun sota syttyi hän meni rintamalle, minua suututti hänen isänmaallisuutensa. Kahdesti hänen rykmenttinsä on jäänyt mottiin, ensin edellisessä sodassa, molemmille moteille olen antanut ilmatukea ylittäen pahasti valtuuteni. Paljolti minun antamasta avusta johtuen molemmat motit saatiin purettua, kuukausi sitten sain selvityksen, että hänellä on ollut useita sulhasia avioliittomme aikana”.
Sitten he olivat kauan hiljaa, ”Piru vieköön, olin niin naiivi, että luulin poikkeuksellisen huorahtavaa naista intelligentiksi isänmaan ystäväksi!” huudahti eversti ja sanoi hiljaa: ”Minä muutan myös Mäntlahteen ,eiköhän me löydetä sieltä minullekin hyvä vaimo”.
Tämän jälkeen he tapasivat lähes päivittäin, puhuivat Mäntlahdesta ja suunnittelivat tulevaisuuttaan. Everstistä tulisi mainio kolhoosinjohtaja ja hänestä kalastusaluksen kapteeni, hän osasi navigoida ja tiesi paljon kalastuksesta, siviiliammatiltaan insinöörinä osaisi myös huoltaa ja korjata aluksen moottorin.
He lensivät Airgobralla Mäntlahteen, lensivät edestakaisin joen suuntaisesti, kunnes Ivan oli painanut mieleensä täsmälleen oikean lähestyssuunnan. Pommikoneen pommien sytyttiminä aiottiin käyttää hidassytyttimiä.
Nyt Ivan jyristeli koneineen oikeassa lähestymissuunnassa laskeutuen koko ajan alemmas, kunnes viidenkymmenen metrin korkeudessa aloitti vaakalennon, pommit hän pudotti juuri oikealla hetkellä ennen siltaa, kun ne irtosivat hän avasi kaasuhanan ja aloitti nousukiidon, hän kaartoi kerran ympäri ja näki, että oli tullut täysosuma, sadan metrin matkalla joen vesi aivan kuin kiehui ja mutaa oli lentänyt kauas rannoille. Ivan Savonikov käänsi koneensa suunnan kohti kotikenttää nousten samalla kohti pilvien suojaa. Lentäessään hän vaaputti konettaan tervehdykseksi mielessään rakastamansa valokuvan karjalaistyttö.
Vain yksi ihminen näki koneen vaaputuksen ja ihmetteli sitä. Kaunis nuori nainen seisoi korkealla kalliolla Kuorsalossa, hän oli tullut karjalasta evakoksi sisäsuomeen ja oli täällä nyt kesälomalla tätinsä luona. Hän kuuli Mäntlahden suunnasta kovaa jyrinää, aivan kuin ukkosen ääntä ja kun hän katsoi sinnepäin hän näki lentokoneen lentävän ylöspäin, kohoamassa kohti poutapilviä. Ja hän näki kun se alkoi vaaputtamaan, hänen rintaansa tuli kummallinen pakahduttava tunne ja sitten kone hävisi häikäisevän kirkkaaseen valkoiseen poutapilveen.
Harri Jääskeläinen
Julkaistu alunperin Rannantaikaa lehden marraskuun numerossa 4/2005
